Rakkaat koiraystäväni

Kävin Dinon kanssa pentutreffeillä Haagassa, mutta kamera unohtui tietysti kotiin. Halusin kuitenkin kirjoittaa tänään jotain, ja niinpä päätin alkaa kirjoittaa koiraystävistäni. Enjoy!

Ihan ensiksi haluan sanoa, että tässä blogissa seikkailevat niin Nana, Dino, Kiki kuin Tarmokin kuuluvat ehdottomasti näihin koiriin. Niistä löytyy kuitenkin jo niin paljon tietoa ja kuvia, etten aio erikseen enää kirjoittaa kyseisistä nelijalkaisista.

Olen tuntenut verrattaen lyhyen elämäni aikana lukemattoman määrän koiria. Useat niistä, joita en tässä mainitse, ovat minulle todella tärkeitä. Haluan kuitenkin erikseen kertoa muutamasta huippuyksilöstä. En todellakaan ole laittanut näitä mihinkään järjestykseen, en koe sen olevan tarpeellista. Paitsi että kaksi ensimmäistä koiraa ovat kyllä minulle näistä ne kaikkein rakkaimmat...

Sulo

Olin epävarma ja mietin illoin,

mut tiedän sen nyt, ja mä tiesin sen silloin

Kun ekan kerran silmämme kohtas

Mihin nää kaksi täysin eri tietä johtas?

Ok liian kornia laittaa biisin sanoja KOIRALLE. Mutta kun Sulo ei oo ihan mikä tahansa koira. Ensimmäisen kerran tapasin Sulon Pihlavassa sen ollessa vielä ihan pikkupentu. Kävin Pihlavassa aika paljon leireillä, ja pikku hiljaa Sulo muuttui tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi minulle. Monet leirikaverini vitsailivat, että en minä taida niin hevosista välittää, kunhan haluan paijaamaan Suloa. Tuo ei kovin kaukana totuudesta ollut, odotin aina leirille enemmän jälleennäkemistä Sulon kanssa kuin mitään muuta.

Tulen näin yleisesti ottaen oikein hyvin toimeen koirien kanssa, mutta Sulon kohdalla oli kyse jostain melkein... yliluonnollisesta yhteydestä. Tuo hienoin pieni koira oli tietysti kaikille kiltti, kuten kunnon tallikoiran kuuluukin. Mutta se ei silti tarkoita, että se olisi totellut kaikkia, ei suinkaan! Mutta joka kerta, kun minä kutsuin Suloa, se ryntäsi täysillä luokse. Lenkeillä pidin sitä poikkeuksetta aina vapaana, eikä se kertaakaan karannut. Sulo yritti aina ihan täysillä miellyttää minua ja tehdä kaikki asiat joita siltä pyysin niin hyvin kun se ikinä osasi. 

Jouduin oikeasti valehtelematta elämäni vaikeimman päätöksen eteen viime vuoden toukokuussa. Pihlavan lopettaessa toimintansa Suloa tarjottiin minulle omaksi. Ensin ajattelin, että totta kai minä sen tänne otan, mikäs sen täydellisempää kuin koira johon minulla on täydellinen, henkinen yhteys. Aloin kuitenkin ajatella asiaa Sulon kannalta. Se on jokseenkin arka koira, joka on asunut koko elämänsä maalla. Tajusin, että olisi ollut itsekästä tuoda Sulo tänne vain siksi, että minä pidän siitä niin paljon. Totta kai oletan Sulonkin pitävän minusta, mutta se ei riitä. Jos asuisin maalla, ja minulla olisi mahdollisuus tarjota Sulolle ympäristö, jollaisen se ansaitsee, en olisi miettinyt hetkeäkään vastaustani. Uskon, että oli parempi, ettei Sulo muuttanut meille.

Minun piti mennä viime kesänä vielä viimeiselle leirille Pihlavaan, olin jo varannutkin sen leirin. Sain kuitenkin kuulla, että Sulo on jo ennen sitä leiriä lähtenyt uuteen kotiinsa. En pystynyt edes kuvittelemaan itseäni Pihlavaan ilman tuon huiskahännän seuraa. Olin niin pettynyt, etten pystynyt edes soittamaan ja perumaan itse leiriäni, vaan laitoin äidin tekemään sen. Näin jälkeen päin se hävettää, mutta menneet ovat menneitä. En ole itkenyt yhdenkään koiran takia yhtä paljon kuin Sulon vuoksi. Minulla on huoneeni seinällä paljon kuvia siitä, eikä mene päivääkään etten leikittelisi ajatuksella siitä mitä olisi seurannut, jos olisin uskaltanut ottaa riskin ja tuoda Sulon kotiin.

Tino

Sulon ja Nanan lisäksi Tino on ainoa koira, johon olen oikeasti onnistunut luomaan yhteyden. Tutustuin Tinoon jo sen ollessa ihan pentu, joskus neljä vuotta sitten. Silloin en viettänyt vielä niin paljon aikaa Timpan kanssa, mutta sen kasvaessa tutustuimme paremmin toisiimme ja aloin viedä Tinoa lenkeillekin. Se ei ollut mikään ihan helppo nakki ala-asteikäiselle pikkutytölle; Tino rähjäsi ohikulkeville koirille ja  siinä riitti kyllä pitelemistä. Silloin Tinon kanssa asui sen lisäksi kolme muuta koiraa, toinen saksanpaimenkoira ja kaksi seropia. Joskus vein jopa kaikkia noita neljää samanaikaisesti ulos, useimmiten ihan hyvällä menestyksellä.

Tinon kouluttaminen oli jotain ihan uskomattoman hienoa, muistan yhä sen voitonriemun ja onnentunteen, kun sain Tinon aina välillä ohittamaan hienosti, tekemään jotain yksinkertaisia tokojuttuja ja tulemaan luokse metsässä. Tino asuu edelleen täällä Laajalahdessa, kuten minäkin. Haluaisin todella paljon viedä Tinoa vielä ulos, mutta syystä jota en aio valitettavasti täällä blogissa jakaa, se ei ole enää mahdollista. Sen verran voin kertoa, ettei asia liittynyt millään muotoa tuohon tai mihinkään muuhun koiraan. Tapasin Tinon viimeksi sattumalta tuossa noin kuukausi sitten, ja sitä ennen oli mennyt varmaan... pari vuotta (?) ilman, että olin nähnyt koko koiraa kertaakaan. Se muisti minut kuitenkin heti, ja jälleennäkemisen riemu oli molemminpuoleinen. 

Donna

Donna oli yksi ensimmäisistä hoitokoiristani. Sitäkin hoidin ollessani todella nuori, vain ala-asteikäinen. Donnassa oli jotain erityistä, ja sen suhde omistajaansa oli juuri sellainen jonka haaveilen joskus vielä saavuttavani jonkun koiran kanssa. Donna pelasti omistajansa sudelta ollessaan vasta puoli vuotias pentu, se oli ihan uskomattoman rohkea koira. Se oli myös harvinaisen fiksu, se ei koskaan rähjännyt muille koirille, sen ei tarvinnut. Se osasi odottaa kaupan edessä ilman hihnaa, eikä sitä lenkkienkään aikana tarvinnut pitää hihnassa ikinä. Monet kerrat kävimme Donnan ja sen omistajan kanssa Bodomilla uimassa, ja olemme kävelleet kolmistaan ihan mielettömän hienoja ja MONIA lenkkejä. Donna kuoli viisi vuotiaana mahalaukun kiertymään, enkä ole ollut sen omistajaan yhteydessä sen jälkeen. Muistan yhä hänen numeronsa ulkoa, ja välillä mietin pitäisikö minun soittaa hänelle... Donnan omistajalta olen oppinut enemmän koirien koulutuksesta ja käyttäytymisestä, kuin keneltäkään muulta ikinä.

Jedi

Ai että, vaikeaa kirjoittaa kun en tiedä käyttääkkö preesensiä vai ei... Jedi (aka Tepi) asui Dinon omistajalla viime syksynä muutaman kuukauden ajan. Koiran oli tarkoitus jäädä loppuelämäkseen sinne, mutta kaikki ei mennytkään ihan niin. Jedi oli todella kipeä. Ensinnäkin sillä oli ihan todella pahasti tulehtuneet niin korvat kuin silmätkin. Se ei antanut lainkaan hoitaa itseään, ei leikata kynsiä, ei harjata esimerkiksi häntää tai takajalkoja, ei oikein koskea tassuihinsa ja oli muutenkin todella arka mitä hoitotoimenpiteisiin tuli. Lääkitsimme Jediä parhaamme mukaan, ja välillä se vaikutti jo paremmaltakin. 

Jedin takajalat olivat kuitenkin niin huonossa kunnossa, että eläinlääkäri totesi koiran lopettamisen olevan ainoa vaihtoehto. Hän selitti, että Jedin jalat voisi toki leikata, mutta samaan hengenvetoon kertoi sen olevan kallista, ja ettei takeita paranemisesta ole. Kerroimme nämä asiat koiran alkuperäiselle omistajalle, jolla oli yhä Jedin paperit, eli hän oli virallisesti yhä koiran omistaja. Hän tahtoi saada koiran takaisin itselleen, eikä meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin viedä Jedi sinne. Emme tiedä tänä päivänäkään onko Jedi lopetettu vai ei, mutta toivottavasti on. Sen kivut olivat niin kovat, ettei se varmasti pystynyt nauttimaan elämästään. 

Jedillä oli uskomattoman hyvä huumorintaju, ja se oli todella uskollinen ja viisas koira. Sen kanssa lenkkeileminen oli todella antoisaa, vaikkei se osannut aina suhtautua ihan zeniläisellä tyyneydellä vieraisiin (uros)koiriin. Siihenkin koin olleeni todella hyvin yhteydessä, ja se opetti paljon asioita minulle. Varsinkin sen, millaisen koiran saa jos sitä ei kolmeen vuoteen käsittele ollenkaan... :D Vaikka ehdin tuntea Jedin vain vähän aikaa, siitä tuli uskomattoman tärkeä minulle.

Lukemattomat muutkin koirat ansaitsevat paikkansa tässä postauksessa, mutta minua väsyttää ja on myöhä. Laitan tähän vielä kuvat viidestä hienosta otuksesta. Toivottavasti minulla on joskus aikaa kirjoittaa näistäkin kavereista jotain.

Suursnautseri Hodu 

Punainen irlanninsetteri Nelly 

Suomenlapinkoira Birk

Pyreneittenmastiffi Pamela

Labradorinnoutaja Opas Jaffa

Vieläkin monia monia monia puuttuu, mutta nyt minun on mentävä nukkumaan. Ainiin, niin hieno kuin tuo uusi banneri onkin, en voi ottaa kunniaa sen tekemisestä. Tekijä ei kuitenkaan halunnut nimeään mainittavan, mutta en siis itse ole tehnyt tuota.