Ehkä pieni muttei silti heikko

Muistan, kun tuossa jo jonkin aikaa sitten päätin, että en ota enää uusia hoitokoiria. Päätös on pitänyt erinomaisesti, sillä tässä postauksessa esiintyvä pikkutyyppi on kaverini Elinan hoitokoira, ei minun. Se on Elinan veljen koira, ja oli Elinalla tänään pari tuntia lainassa. Kyseessä on parikuinen seropineito Bella, se on puoliksi jackrusselinterrieri ja puoliksi bolonka. Bella on ihan tajuttoman reipas pentu, ei ikinä uskoisi että se on ollut vasta vajaa viikon uudessa kodissaan.

Nana ja Penni eivät päässeet tapaamaan Bellaa ihan vielä, mutta eiköhän ainakin Nana joskus vielä pääse moikkaamaan sitä. Kävin päivällä taas Pennin, Nanan ja Charlien kanssa metsässä, oli oikein mukava lenkki. Päivällä on mukava käydä metsässä, kun koirat saavat rauhassa juoksennella vapaina eikä vastaantulijoita ole juurikaan. Puhuimme Charlien omistajan kanssa, että Charlien tasapaino ja koordinaatiokyky ovat parantuneet huomattavasti - ehkä osittain siksi, että se on päässyt juoksemaan metsässä vaihtelevassa maastossa. Tietysti osaltaan vaikuttaa myös se, että walesinuorukainen kasvaa koko ajan.

Eilen illalla vein Timon ja Ilo-saksanpaimenkoiran leikkimään koirapuistolle, mutta en jaksanut ottaa kuvia. Unkarinvizla Bátor sattui myös paikalle omistajineen. Pojilla oli hyvät leikit, pitänee jatkossakin viedä niitä yhdessä ulos :) Tässä vielä Bellan ja Tuomaksen herkkä yhteiskuva.

En tiedä kuinka moni teistä lukijoista muistaa tässä postauksessa mainitsemani saksanpaimenkoiran nimeltä Tino, tuskin kukaan :D Tino on kuitenkin minulle todella tärkeä koira, jota olen vienyt lenkille viimeksi nelisen vuotta sitten. Tähän taukoon on syynsä, mutta se on pitkä juttu joka ei oikeastaan edes kuulu tänne blogiin. Se ei liity kyseiseen koiraan, eikä sen tai minun tekemisiini mitenkään. Tänään on kuitenkin koittanut se suuri päivä, kun pääsen jälleen viemään Tinon lenkille tilanteen vähän muututtua. Minulla on ollut todella kova ikävä Tinoa, ja on todella hienoa päästä taas viemään sitä ulos. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, ryhdyn jatkossa taas ulkoiluttamaan Tinoa toisinaan. Saa nähdä muistaako se minut vielä, sillä olen nähnyt Tinon viimeksi yli vuosi sitten ja silloinkin vain ihan vilaukselta.

Keep your head up

Nämä kolme vauhtihirmua olivat tänään aamulenkillä mukana: Nana, naapurista mukaan haettu walesinspringerspanieli Charlie meillä hoidossa oleva beagle Penni. Lisäksi mukana oli kuvausassistenttina toiminut isäni. Tänään on kaunis päivä, aamulla soitin käyrätorvea ja kävin metsässä lenkillä näiden tyyppien kanssa auringon paistaessa. Sen jälkeen olen lähinnä kirjoittanut tätä postausta, kuunnellut hyvää musiikkia ja fiilistellyt sitä että nyt juuri elämä on aika hauskaa.

Minulla ei ole koulua juuri ollenkaan, joten kouluhommia ei tarvitse stressata. Minulla piti olla tylsää ja kamalaa, kun lokakuun lopulla palasin Kiinasta: kalenterissani ei ollut _yhtään mitään_. Se tuntui samaan aikaan vapauttavalta, mutta toisaalta myös todella oudolta. Olen tottunut siihen, että minulla on koko ajan kiire, olen melkein aina myöhässä jostain ja suunnittelen elämäni sellaiseksi etten varmasti ikinä joudu pysähtymään tai miettimään mitään. Nyt tähän on kuitenkin tullut muutos, minulla ei ole enää kiire.

Teen edelleen koko ajan juttuja, harvemmin istun kotona pohtimassa miksei mitään tapahdu. Kalenteriini ilmestyy spontaanisti hauskoja juttuja, on ihanaa kun usein voin vastata tulevani mukaan kun minua kysytään johonkin. Näen kavereitani, kierrän mitä erilaisimmissa musajutuissa, käyn teatterissa tai tallilla, ja tietysti ulkoilutan koiria. Olen kuitenkin oppinut nauttimaan myös yksinolosta: päivistä jolloin mitään ihmeellistä ei tapahdu.

Kirjoitan enemmän kuin ennen ja ennen kaikkea olen huomannut keskittyväni enemmän kuin aikaisemmin. Nyt juuri elämäni on sellaisessa vaiheessa, että tällaiseen himmailuun ja nollailuun on aikaa - onneksi. Ylioppilaskirjoitukset ja heti niiden jälkeen alkanut reissu Kiinaan olivat upeita kokemuksia, mutta niiden jälkeen on ollut ihanaa palata arkeen.

Varsinkin kun olen tajunnut, että arkeni on nykyään sellaista että voin nauttia siitä. Kyse ei todellakaan ole siitä, että kaikki olisi täydellistä. Ei todellakaan, kaipaan esimerkiksi todella paljon yhtä ystävääni, minua ärsyttää kun koko ajan on pimeää ja sataa vettä, haluaisin käydä tallilla useammin mutta en ehdi, kotona asuminen alkaa vähän kiristää, välillä menee hermot koirien kanssa ja niin edelleen. Pointtini siis ei todellakaan ole se, että elämäni olisi jotenkin virheetöntä, ei varmasti ole. 

Vivian Greene on kirjailija, jonka sanotaan olevan seuraavan lainauksen loihtija: "Life isn’t about waiting for the storm to pass. It’s about learning to dance in the rain". Ja tuohon ehkä kiteytyy se, mitä yritän tässä sanoa. Kenenkään elämä ei varmasti ikinä tule olemaan täydellistä, aina ärsyttää edes vähän - ja jos ei tänään niin viimeistään huomenna. Vastoinkäymisiin ja vaikeisiin asioihin on pakko opetella suhtautumaan siten, että niistä selviää, on opeteltava sietämään epätäydellisyyttä. En tiedä mistä tämä syvällinen postaus yhtäkkiä tuli. Kenties halusin näin syksyn pimeyden keskellä muistuttaa itseäni ja muita siitä, että aurinkokin paistaa aina välillä. Ja vaikka ei paistaisikaan, elämästä voi silti opetella nauttimaan. 

It’s a feeling that’s worth dying for

Nämä kaksi nuorta herraa olivat tänään mukana lenkillä, walesinspringerspanieli Charlie ja parsonrusselinterrieri Hupi. Kävin aamulla ennen koulua Nanan kanssa ulkona, ja koulusta palattuani isä oli lenkillä sen kanssa, joten vanhuskoira ei päässyt mukaan tällä kertaa. Aluksi Hupi yritti taas vaihteeksi syödä Charlien, mutta hetken päästä se totesi pikkuspanielin olevan hyvä leikkikaveri, ja pian ne jo juoksentelivat iloisina yhdessä.

Charliella ja Hupilla on todella hyvät leikit yhdessä, kumpikaan ei jää jalkoihin ja molemmilla on hauskaa. Hupi tulee meille viikonloppuna yökylään, sitten pojat pääsevät taas leikkimään. Hupi on hauska koira; se vaikuttaa äkkiseltään todella räväkältä, jopa terävältä ja kovin terrierimäiseltä. Olen kuitenkin huomannut kyseiseen koiraan tutustuessani, että se on melko pehmeä, kuuliainen ja kiltti otus. Sen herkälle puolelle pitää vain osata antaa tilaa ja se puoli on opeteltava huomaamaan - sama tuntuu koskevan monia muita koiria ja joitain ihmisiäkin.