We've still got each other

Lähdimme Katjan ja Ronjan kanssa aamulla tallille, pääsin ratsastamaan Asterix-nimisellä ruunalla maastoon. Ronja lähti mukaan Anton-irlannincobilla, Katja käveli Muppe-labbiksen kanssa. Maastossa oli tosi hauskaa, Asterix vähän hyppi ja pomppi välillä. Metsässä oli kaunista, ihanaa kun on tullut lunta. Katja otti meistä onneksi maastossa kuvia, tuossa yksi :)

Päätimme mennä vielä hetkeksi maneesiin ratsastamaan, koska virtaa tuntui riittävän molemmilla hevosilla. Siitä voidaankin sitten olla montaa mieltä kuinka fiksu veto se oli, koska onnistuin tippumaan Asterixilta kun laukkasimme... No, takaisin selkään vain ja uusi yritys. Sitten Asterix jättikin jo joka suuntaan pomppimisen ja pukittamisen pois, laukkasi vain nätisti sinne mihin pyydettiin. Oli ihana tunne ratsataa hevosella, joka liikkuu mielellään ja reippaasti, omalla moottorillaan. Toivottavasti pääsen toistekin ratsastamaan Asterixilla. 

Tallilta kotiuduttuani, joskus puoli kahden maissa lähdin hakemaan naapurissamme asuvan Bátor-unkarinvizlaa. Tulin sen kanssa meille, otin Nanan ja lähdimme Lintuvaaraan. Sieltä haimme Milo-bortsun mukaan ja myös Tiia ja Sofi tulivat paikalle. Niinpä lähdimme lenkille neljän koiran kanssa, meininkiä riitti. Ihmiset katsoivat meitä, toiset hymyillen ja toiset säälivästi. Melkein aina jos on useampi koira kuin kaksi, ihmisten päät saa kyllä kääntymään.

Pojat vähän olivat erimielisiä välillä, mutta muuten koirilla oli hauskaa ja ne nauttivat toistensa seurasta. Yhteiskuva oli yllättävän helppo ottaa, kaikki pysyivät paikoillaan tarpeeksi kauan. Sofi oli kyllä ainoa, joka pysyi paikallaan siihen asti kunnes se sai luvan lähteä. Hieno pikkukettu :) Olen ihan varma, että koirien mielestä on kivempaa käydä tuolla tavalla yhdessä metsälenkillä kuin yksitellen hihnassa kävelemässä tien reunassa. Viivyimme lenkillä niin kauan että oli ehtinyt tulla jo pimeää, kello taisi olla lähempänä viittä kun palautin lopenuupuneen Bátorin kotiinsa.

Ja ihan kuin siinä ei olisi ollut jo tarpeeksi ohjelmaa, lähdin vielä Milon kanssa Espoon perämetsässä asuvalle kaverilleni. Siellä pientä bordercollieta odotti iloinen yllätys, Milon omistaja Mari oli nimittäin siellä. Söimme hyvää ruokaa, erittäin onnistuneita lettuja, paransimme maailmaa ja unohdimme soittaa vaikka se oli (muka) syy tapaamisellemme. Milo oli megalomaanisesta lenkistämme huolimatta kovin innokkaalla tuulella, ja olisi jaksanut vielä tehdä paljon kaikenlaista ja leikkiä. Lopulta sekin onneksi rauhoittui nukkumaan.