Muilla on paljon tekeillä, tärkeitä juttuja meneillä

Tänne kuuluu tavallista arkea. Merrillä oli viikon verran kaverina toomanytoenails -Karon labradorinnoutaja Harri. Harrilla ja Merrillä sopi yhteen paitsi nimet, myös muutkin meiningit. Niillä oli yhteiset leikkihetket, ne nukkuivat yhdessä ja vapaaksi päästyään lenkillä alkoi lähes joka kerta hyvät leikit. Koko viikon aikana kummankaan ei tarvinnut murista toisille (leikkiärinöitä ei lasketa), eikä minulla ollut mitään huolta sen suhteen tulevatko koirat juttuun vai eivät. Jätin ne silti aina eri tiloihin yksinolojen ajaksi, better safe than sorry. Toivon, että Harri tulee toistekin käymään, se on niin hyvin  kasvatettu että kulkee vapaana joka paikassa ilman mitään ongelmaa ja tottelee hienosti.

Harrin hoitoviikko motivoi minut kaivamaan todella pitkästä aikaa kameran esiin, ja otin tämän postauksen kuvat yhdellä lenkillä. Puolustuksekseni sanottakoon, että en ole saanut kamerastani kuvia koneelle. Nyt sain toimivan piuhan, niin ehkä taas inspiroidun kuvaamisestakin. Harri pääsi paitsi kameran eteen, myös mm. tervehtimään serkkuni hetki sitten kotiutunutta lapinkoirapentua ja kaverini viiden koiran laumaa, kuin myös toisen kaverini labbista ja toisaalta Hesyn tiloihin ihmettelemään löytöeläinpäivää. Veikkaan, että Harri saattoi olla hieman väsynyt päästyään kotiin :D

Mutta joo, sellaista tänne. Eilen käytiin Merrin+toisen serkkuni ja hänen avustajakoiraksi ahkerasti opiskelevan Sisu-labbiksen kanssa lenkillä, koirilla oli hyvät leikit puistossa ja hihnassakin kulkeminen onnistui. Olen tällä viikolla menossa moikkaamaan yksiä uusia hoitokoiria, saa nähdä jos niistä saisi Merrille kaverin. Olemme lisäksi tavanneet Sansa-rescueta, jonka kanssa Merrillä oli myös hyvät leikit. Päädyimme itseasiassa Sansan kanssa leikkiessä tilanteeseen, jossa koirapuistoon tuli hieman yllättäen Merrille vieras koira. Alkujärkytyksestä selvittyään Merri pärjäsi hienosti, vaikka vieraita koiria tuli enemmänkin puistoon.

Ylipäätään Merri on rauhoittunut kovasti, se ohittaa jo usein toiset koirat ihan hiljaa. Myös ihmisten kanssa se on jo reippaampi: kaverini joka oli nähnyt Merrin edellisen kerran alkusyksystä ja nyt pari päivää sitten uudestaan kommentoi, että sehän on paljon rohkeempi ku viimeks. Hyvä Merri! Niin joo ja pääsi se jo lasten kanssa yhteen partiokokoukseenkin mukaan, aikuisten kesken pidetyissä kokouksissa se on ollut enemmänkin. Sielläkin se on pärjännyt hienosti, kunhan vieraat ihmiset antavat sen omaan tahtiin tulla tutustumaan. Olin pari päivää sitten kaverini kanssa istumassa iltaa meidän paikallisessa, ja Merri veteli tyytyväisenä sikeitä sohvalla. Olen niin onnellinen, että Merri on minun koirani.

May the road rise to meet you

Meille kuuluu hyvää, Merri on alkanut asettua. Olemme asuneet joulukuusta alkaen kahdestaan Malminkartanosta, ja Merristä huomaa, että sille tämä asumisjärjestely sopii paljon paremmin kuin kämppis ja kämppiksen Merrin mielestä pelottava poikaystävä. Lenkillä toisten koirien ohittaminen sujuu vaihtelevasti, mutta jos toinen koira ei tule ihan yllättäen kulman takaa suoraan nenän alle niin usein pääsemme ohi ilman haukkumista. Olen kouluttanut Merriä LAT, eli Look At That -menetelmän jäljitelmällä. Tämän seurauksena Mertsi tarjoaa katsekontaktia vieraan koiran nähdessään ja tästä se saa palkan. Välillä Merri tarjoaa samaa käytöstä linnuista ja jopa citykaneista tai rusakoista luopuessaan.

Ihmisten kanssa ollaan edistytty hyvin, julkisilla paikoilla Merri on usein halukas vastaanottamaan rapsutuksia vierailta ihmisiltä, mikä on ollut yllättävää. Edelleen Merri toisaalta saattaa myös murista, jos sen päälle kumartuu tai sitä katsoo silmiin. Onneksi mitään sen kummempia vaaratilanteita ei ole tullut vastaan. Olemme olleet mökillä yhden tutun ja kolmen Merrille täysin vieraan ihmisen kanssa viikonlopun verran, eikä siinä ollut mitään ongelmaa. Päinvastoin, Merri oli onnellinen kun sillä oli yhtäkkiä monta rapsuttajaa. Olen ylpeä Merristä ja siitä, kuinka paljon se on oppinut 

Olemme Mertsin kanssa tavanneet vieraita koiria. Ahkerimmin olemme tavanneeet yllä olevassa kuvassa esiintyvää Sisu-labbista (Sisun instagramiin tästä!). Se on serkkuni koira, josta koulutetaan avustajakoiraa ja verensokerin muutoksista ilmaisevaa hypokoiraa. Sisu on käyttölinjainen ja vielä alle vuoden ikäinen pentu, joten intoa siinä on kuin pienessä kylässä. Olen kuitenkin nähnyt Sisun tositoimissa esimerkiksi harjoittelemassa nosework -tyyppistä ilmaisua, ja Sisu oli häiriöstä huolimatta erehtymätön. Luotan täysin, että siitä kasvaessaan tulee mitä hienoin työkoira. Ainakaan yrittämisen puutteesta ei jää kiinni!

Olemme myös tavanneet Elmo-espanjanvesikoiraa ja Venäjältä adoptoitua Piro-seropia. Pirosta minulla ei valitettavasti ole kuvia, koska tapasimme niin pimeällä. Elmon suhteen Merri oli vähän epävarma ja jopa ärhenteli sille hieman. En tiedä johtuiko tämä siitä, että Elmo oli koko lenkin hihnassa vai siitä, ettei Elmoa ole kastroitu. Lähekkäin kävely ei ollut ongelma, mutta leikkiminen ei oikein sujunut. Saa nähdä sujuuko tapaaminen paremmin, jos joskus menemme ulkoiluttamaan koiria niin, että molemmat saavat olla vapaana. Nelivuotiaan Piron kanssa tapaaminen sujui hienosti! Kävelimme ensin hieman, molemmat olivat noin viisitoista metriä samaan suuntaan käveltyään valmiina leikkimään. Puistossa ne leikkivät ja toisaalta osasivat myös rauhoittua. Kävimme pitkällä lenkillä ja mitään ongelmia ei ollut, hyvä meidän rescuet!

Kävin myös hoitamassa muutaman päivän ylhäällä olevassa kuvassa esiintyvää romanialaista alkuperää olevaa Bentleyh-rescueta. Olin tavannut koiran muutaman kerran etukäteen, koska sen omistaja oli huolissaan, miten arka koira mahtaa suhtautua esimerkiksi vieraan ihmisen kanssa lenkkeilyyn. Hyvin sujui hoitokeikka, Bentleyh on suloinen kaveri. Merri oli hoidossa muutamassakin paikassa, lähinnä vanhemmillani ja oli viihtynyt hyvin. Kävin myös päivän verran hoitamassa alla olevan kuvan Nukka-portugalinvesikoiraa. Nukka on aivan hirmusuloinen tapaus! Hoitokeikka tuli parin päivän varoitusajalla, joten en ehtinyt tutustuttaa Merriä ja Nukkaa. Siksipä Merri pääsi taas vanhemmilleni hoitoon. Sovimme kuitenkin, että jos menen jatkossa vahtimaan Nukkaa, niin tutustutamme koirat ensin toisiinsa että Mertsikin pääsee mukaan.

Mutta eipä tässä sen kummempia. Alla vielä video, kun Merri hioo maaten takaperin peruuttamista - tärkeä taito. Ehdottomasti. Blogin päivitystahti on mitä on, instagramia päivitän hieman aktiivisemmin, tässä linkki sinne. Joulu lähestyy ja tietenkin uusi vuosi. En usko, että Merri pelkää kovin paljon raketteja. Ainakaan toistaiseksi se ei ole vaikuttanut erityisen ääniaralta. Tietysti aion silti noudattaa suurta varovaisuutta sen ulkoiluttamisen suhteen.

Heti tammikuun alussa lähdemme siskoni kanssa matkalle Lissaboniin ja Mertsi pääsee jälleen hoitoon vanhempieni luokse. Olen todella kiitollinen siitä, että he suostuvat (jopa mielellään!) hoitamaan Merriä kun tarve tulee. Matkakuume on jo alkanut nostaa päätään, pian onneksi on jo aika lähteä reissuun.

Ottaisitko mut jos sä tuntisit myöskin kaiken sen, mitä kertonut en

Merri ei sitten ollutkaan ihan sitä, mitä oli niin sanotusti luvattu. Sen edelliset omistajat olivat syystä tai toisesta keksineet tarinan, jolla ei ollut mitään tekemistä Merrin historian kanssa. Muutaman mutkan ja ilmiömäisten googletustaitojeni ja erään avuliaan romanialaisnaisen ansiosta sain tietää, että koirani onkin tarhakoira suoraan Romaniasta. Tässä on linkki sen tietoihin: https://kulkurit.fi/danut-aseman-pennut/

Merri (ent. Danut/Roy) on pelastettu emänsä ja sisarustensa kanssa rautatieasemalta talvella, kun pennut olivat vasta kahdeksan viikon ikäisiä. Merri on elänyt sittemmin tarhalla, josta se tuotiin huhtikuussa uuteen kotiinsa. Siellä Merriä ei haluttu pitää, ja siitä laitettiin ilmoitus tori.fi-sivulle.

Kävin katsomassa koiraa muutaman kerran, ja päätin, että haluan pitää sen. Myös aiempi koirani Nana tuli minulle Apulan kautta, eikä sen suhteen ollut mitään ongelmaa. Kun Merri sitten tuli kotiin, rupesin tutkimaan turvasiru.fi -palvelua, jossa minut oli merkitty koiran omistajaksi. Huomasin, että koiralle passin myöntäneen ihmisen nimi oli erikoinen, ja ryhdyin googlettamaan. Päädyin laittamaan viestiä tuntemattomalle rescue-koirien kanssa työskentelevälle ihmiselle Romaniaan, joka katsoi ystävällisesti minulle paikallisesta Koiranetisä koiran tiedot. Sieltä sitten selvisi, että tämä koira on kuin onkin Romaniasta, ja tuotu sieltä vasta huhtikuussa 2019 Suomeen.

Merrin sisarukset ja emä on tuotu jo aiemmin Suomeen, ja yksi niistä asuu jopa ihan lähistöllä. Merri on nyt ollut puoli vuotta Suomessa, joten siltä oli mahdollista testata uudestaan sydänmato ja leishmania verikokeella, kumpaakaan ei onneksi löytynyt. Kyseessä on siis ihan terve ja hyvinvoiva koira, mutta kuitenkin tarhakoira. En olisi ikinä ottanut itselleni ulkomaalaista rescue-koiraa, olen aina ollut sillä kannalla, että Suomestakin löytyy kodittomia koiria. Olen samaa mieltä edelleen.

En kuitenkaan missään nimessä antaisi Merriä enää tässä vaiheessa pois, sehän on minun koirani. Merri pelkää miehiä todella paljon, mikä on rescueyhdistyksen edustajan mukaan tyypillistä tarhakoirille. Merri on mielestäni lähes koko elämänsä tarhakoirana eläneeksi varsin hyvätapainen. Se ei vedä hihnassa, ei tuhoa paikkoja yksin jäädessään tai hauku/vingu, on täysin sisäsiisti ja muutenkin on varsin vastaanottavainen koulutukselle. Vieraita ihmisiä ja koiria Merri pelkää edelleen, mutta olemme käyneet koirakoulussa ja asiaa työstetään. Etenemistä on onneksi jo havaittavissa, se motivoi jatkamaan. Sellainen ylläri täältä tällä kertaa, minun pieni rakas koirani <3

Tervetuloa kotiin, Merri

Niinhän siinä sitten kävi, että ei ikinä enää uutta koiraa -mantra vaihtui ei ikinä enää elämää ilman koiraa -hokemaan. Ja niin löysi tiensä kotiin Merri (ent. Roy). Merri on syntynyt joulupäivänä 2017, eli on puolitoistavuotias. Se on kastroitu uroskoira, jolla on jokseenkin synkkä historia. Se on viettänyt elämänsä viisi ensimmäistä kuukautta huonossa kodissa, josta eläinsuojelu otti sen huostaan. Vuoden päivät se ehti asua hyvässä kodissa, josta se sitten muutti elokuun alussa minun luokseni. 

Muutin kesän alussa omilleni, ja Nanan kuolemasta tuli toukokuussa vuosi. Aika alkoi tuntua oikealta uuden koiran ottamiselle. Toki Tsaari-walesinspringerspanieli oli asunut meillä, mutta se ei kuitenkaan ollut ikinä oma koirani, vaan hoitokoira, joka palasikin omaan kotiinsa. Sillä on niin paha eroahdistus, etten halunnut edes kokeilla, mitä kävisi, jos sen yrittäisi saada viihtymään kerrostalossa kouluni ja töiden takia jonkin verran yksinoloa sisältävässä elämässä. Tähän virkaan valikoitui Merri.

Menin katsomaan Merriä heinäkuun puolessa välissä. Tapasimme aluksi pihalla, missä se hetken minua haisteltuaan alkoi haukkua minulle. Kävimme pienellä kävelyllä, ja menimme siitä omistajille sisään. Siellä pyysin herkkuja, joita syötettyäni koiralle se kiipesi syliini ja katsoi minua syvälle silmiin. Ei kuulemma ollut aralle koiralle tyypillistä käytöstä ja olin aivan myyty, minun oli saatava Merri kotiin. Kävin vielä toisenkin kerran moikkaamassa sitä, ja edelliset omistajat pystyivät onneksi pitämään Merriä siihen asti, että muutin Malminkartanoon kämppään, johon sain ottaa koiran. Nyt asumme kämppikseni ja Merrin kanssa kolmiossa hyvien kulkuyhteyksien ja lenkkimaastojen äärellä.

En ole vielä ottanut kameralla kuvia, mutta sekin päivä lienee edessä. Olemme jo ehtineet käydä Jyväskylässä moikkaamassa mummoani ja huomenna lähdemme kaverini mökille. Merri on todella arka, ja sillä on haasteita vieraiden ihmisten ja varsinkin koirien kohtaamisessa, mutta olemme menossa tapaamaan kouluttajaa asian tiimoilta. Olen varma, että Merristä tulee vielä varsin hyväkäytöksinen otus.

Uuden koiran kaipuu

Nanan sureminen on alkanut muistuttaa enemmän kaipausta, kuin surua. Olen myös alkanut tosissani ajatella, että haluan toisen koiran. En vielä tiedä, millaisen tai milloin, mutta se ei estä minua roikkumassa vapaa-aikaani milloin englanninspringerspanieleita kasvattavien ihmisten kotisivuilla, milloin Apulassa. Olen asunut kesäkuun alusta Hermannissa omillani persoonallisessa yksiössä, jonka vakituinen asukas valitettavasti palaa kotiinsa elokuussa. Heinäkuun viimeisellä viikolla on  siis edessä muutto. Sinänsä sääli, koska olen viihtynyt täällä. Ohessa kuva yksiöni ikkunasta. Kävin äsken ottamassa kamerallakin kuvia lähiympäristöstä, mutta en saa valitettavasti niitä siirrettyä koneelle.

Että jos jollain on minulle koira, niin saa ehdottaa! ;) Olen lievittänyt koirakuumettani lenkittämällä naapurissa asuvaa Kalle-englanninspringerspanielia, se on aivan valloittava tapaus. <3

You better never let it go

Melkein vuoden tauon jälkeen on hyvä palata blogin pariin. Olen päivittänyt tätä niin kauan, että tuntuu tärkeältä edelleen jatkaa tämän kirjoittamista. Nanan kuolemasta tuli pari päivää sitten, 3.5., yksi vuosi. Lisäksi 1.5. olisi ollut Nanan 13. syntymäpäivä. Vasta tässä vaiheessa, vuosi Nanan kuoleman jälkeen minusta tuntuu, että olen valmis harkitsemaan uutta koiraa. Tällä hetkellä parhaalta idealta tuntuu englanninspringerspanielin pentu, nimikin on jo valmiina. Itseni tuntien suunnitelmani saattavat vielä muuttua, eikä pennun ottaminen ole juuri nyt ajankohtaista. Ehkä tänä vuonna kuitenkin?

Charlie-Tsaari ei tule olemaan minun oma koirani, se on ollut valitettavasti koko ajan jollain tasolla tiedossa. Toivoisin, että isäni haluaisi pitää sen, jotta voisin nähdä koiran aina käydessäi kotona. Näin ei taida kuitenkaan käydä, vaan koira saa palata kotiinsa. Olen kesän oman alan (sosiaali-) töissä, ja muutan siksi aikaa kämppään, johon ei saa ottaa koiria. Syksyn suunnitelmat ovat auki, mutta joka tapauksessa suunnitelmissa on ennemmin tai myöhemmin luonnollisesti muuttaa omaan kotiin. Sellaiseen taas Tsaari ei istu, koska sillä on eroahdistustausta. En halua aiheuttaa itselleni enkä koiralle tilannetta, jossa kaikki osapuolet häviävät. Ainakin kesäksi Tsaari menee kotiinsa, ja jos syksyllä palaan vielä asumaan vanhemmilleni, koira palaa vielä joksikin aikaa takaisin meille.

Ilman eroahdistusta voisin kuvitella pitäväni Tsaaria niin kauan, kun sen omistajat haluavat minun sitä pitävän. Tiedän kuitenkin, että jos ottaisin Tsaarin asumaan kahdestaan kanssani miettisin aina, miten se pärjää, onko se tehnyt tuhojaan/pissannut lattialle/huutanut koko poissaoloaikani. Stressaaminen taas voisi osaltaan aiheuttaa tällaista toimintaa ja niin edelleen. Muilta osin kyseessä on täydellinen koira, ja sen eroahdistuskin on omituista laatua - sillä ei ole koskaan ollut ongelmaa yksinolon kanssa. Ensin se oli toki yksin vain Nanan kanssa, mutta Nanan kuoltuakaan sillä ei onneksi ole ollut ongelmaa. Uskoisin, että syy on siinä, ettei se joudu juuri olemaan yksin säveltäjäisäni työskennellessä kotoa käsin.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. En ole ottanut kameralla kuvia yhtä kertaa lukuunottamatta aikoihin, olen kyllä pohtinut asiaa. Kenties innostunut kuvaamaan tässä vielä, tai sitten en. En tee mitään väitteitä blogin jatkosta, koska en rehellisesti tiedä, milloin tulen kirjoittamaan.

Ikävä Nanaa kohtaan tulee tuskin koskaan loppumaan, mutta se on onneksi muuttanut muotoaan kaipaukseksi. Ja kuten rakas mummoni soittaessaan sanoi, niin kauan kun me muistamme Nanaa, se ei ole poissa.

Toinenkin menetys on sattunut tälle blogitauolle, kaksi kuukautta sitten 8.3. menetimme pikkuketun aka Sofin. Se oli hieno koira, josta jäi paljon rakkaita muistoja.

I think that I belong here

Tsaari oli seurana, kun hoidin viikon verran kaverini leonberginkoira Kyöstiä ja kultainennoutaja Namua. Joukon jatkona ja neljäntenä elukkana oli vielä perheeseen vastikään muuttanut Kelmi-kissa, joten meininkiä riitti. Hyödynsin aktiivisesti tarjolla ollutta autoetua; kävimme koirien kanssa talomuseo Glimsin tiluksilla katsomassa lampaita ja kanoja (Kyösti oli innokkain), Nuuksiossa uimassa (kaikki kolme olivat innokkaita) ja yhteislenkeillä aiemmissa kuvissa esiintyneiden Naava-beauceronin, Kössi-, ja Harri-labradorinnoutajien kanssa. Vaikka viikko oli antoisa, en usko, että ihan heti haluaisin kolmea koiraa itselleni.

Olen onnellinen, että juuri Tsaari toimittaa spanielinvirkaa meillä kotona. Elämä ilman Nanaa on alkujärkytyksen jälkeen alkanut sittenkin oletetusti tuntua elämisen arvoiselta. Ilman koiraa oleminen ei kuitenkaan kutsu minua lainkaan, vaikka koiratta eläminen olisi tietysti helpompaa. Tsaarin oikeat omistajat ja vanhempani onneksi hoitavat mielellään koiraa, joten pääsen toisinaan toteuttamaan itseäni myös ilman spanieliseuraa.