Melkein vuoden tauon jälkeen on hyvä palata blogin pariin. Olen päivittänyt tätä niin kauan, että tuntuu tärkeältä edelleen jatkaa tämän kirjoittamista. Nanan kuolemasta tuli pari päivää sitten, 3.5., yksi vuosi. Lisäksi 1.5. olisi ollut Nanan 13. syntymäpäivä. Vasta tässä vaiheessa, vuosi Nanan kuoleman jälkeen minusta tuntuu, että olen valmis harkitsemaan uutta koiraa. Tällä hetkellä parhaalta idealta tuntuu englanninspringerspanielin pentu, nimikin on jo valmiina. Itseni tuntien suunnitelmani saattavat vielä muuttua, eikä pennun ottaminen ole juuri nyt ajankohtaista. Ehkä tänä vuonna kuitenkin?
Charlie-Tsaari ei tule olemaan minun oma koirani, se on ollut valitettavasti koko ajan jollain tasolla tiedossa. Toivoisin, että isäni haluaisi pitää sen, jotta voisin nähdä koiran aina käydessäi kotona. Näin ei taida kuitenkaan käydä, vaan koira saa palata kotiinsa. Olen kesän oman alan (sosiaali-) töissä, ja muutan siksi aikaa kämppään, johon ei saa ottaa koiria. Syksyn suunnitelmat ovat auki, mutta joka tapauksessa suunnitelmissa on ennemmin tai myöhemmin luonnollisesti muuttaa omaan kotiin. Sellaiseen taas Tsaari ei istu, koska sillä on eroahdistustausta. En halua aiheuttaa itselleni enkä koiralle tilannetta, jossa kaikki osapuolet häviävät. Ainakin kesäksi Tsaari menee kotiinsa, ja jos syksyllä palaan vielä asumaan vanhemmilleni, koira palaa vielä joksikin aikaa takaisin meille.
Ilman eroahdistusta voisin kuvitella pitäväni Tsaaria niin kauan, kun sen omistajat haluavat minun sitä pitävän. Tiedän kuitenkin, että jos ottaisin Tsaarin asumaan kahdestaan kanssani miettisin aina, miten se pärjää, onko se tehnyt tuhojaan/pissannut lattialle/huutanut koko poissaoloaikani. Stressaaminen taas voisi osaltaan aiheuttaa tällaista toimintaa ja niin edelleen. Muilta osin kyseessä on täydellinen koira, ja sen eroahdistuskin on omituista laatua - sillä ei ole koskaan ollut ongelmaa yksinolon kanssa. Ensin se oli toki yksin vain Nanan kanssa, mutta Nanan kuoltuakaan sillä ei onneksi ole ollut ongelmaa. Uskoisin, että syy on siinä, ettei se joudu juuri olemaan yksin säveltäjäisäni työskennellessä kotoa käsin.
Tällaisia mietteitä tällä kertaa. En ole ottanut kameralla kuvia yhtä kertaa lukuunottamatta aikoihin, olen kyllä pohtinut asiaa. Kenties innostunut kuvaamaan tässä vielä, tai sitten en. En tee mitään väitteitä blogin jatkosta, koska en rehellisesti tiedä, milloin tulen kirjoittamaan.
Ikävä Nanaa kohtaan tulee tuskin koskaan loppumaan, mutta se on onneksi muuttanut muotoaan kaipaukseksi. Ja kuten rakas mummoni soittaessaan sanoi, niin kauan kun me muistamme Nanaa, se ei ole poissa.
Toinenkin menetys on sattunut tälle blogitauolle, kaksi kuukautta sitten 8.3. menetimme pikkuketun aka Sofin. Se oli hieno koira, josta jäi paljon rakkaita muistoja.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti