We've come too far to give up who we are

Tänään on ollut ilahduttavan rauhallinen päivä. Aamulenkin jälkeen lähdin Katjan kanssa kolmen tunnin tallireissulle, kävimme maastossa ja pääsin moikkaamaan Wäiskiä. Kotiin tultuani olen vienyt koirat pari kertaa ulos, nukkunut kaksi tuntia ja lukenut historiaa. Päätin, että en katso mitään Netflixistä tänään jos en saa kertauskirjaa luettua, enkä tietenkään saanut kun nukuin tuon pari tuntia. No, ehkä huomenna saan sen kirjan valmiiksi ja pääsen tuijottamaan Netflixistä Frendejä tai jotain muuta ihanaa.

Kävimme taas Elinan ja Tuomaksen kanssa viemässä koirat ulos. Oli hauska lenkki, sääli vain ettei Lilon kanssa voi kovin pitkiä lenkkejä tehdä. Haluan sen kyllä ehdottomasti tänne vielä uudestaankin, olen varma että Nana leikkisi sen kanssa jos ne voisi päästää vapaina juoksemaan yhdessä. Ehkä siitä voidaan vielä joskus ottaa selvää, saa nyt nähdä.

Lilo on ollut ihan mielettömän helppo hoitokoira, jos whippettiä ei tarvitsisi pukea niin seuraavan koiran rotuvalinta saattaisi olla melko selvä. Mutta on kyllä pakko myöntää, että päivällä vesisateella lenkillä ollessani ympäriinsä haltioissaan juokseva Nana oli kyllä ilahduttavampi, kuin syyllistävästi mulkoileva ja hihnan verran perässä kulkeva Lilo :'D No, onneksi minulla on vielä paljon aikaa miettiä minkä koiran otan seuraavaksi.

Muistan, kun Nani joskus puhui siitä, että jotkut kuvat voivat olla todella tärkeitä vaikka olisivat teknisesti kuinka onnettomia. Tätä kirjoittaessani huomasin, että Lilo ja Nana ovat molemmat takanani sohvalla nukkumassa. Minulla ei ole älypuhelinta, kamera on toisessa päässä taloa. Ainoaksi tavaksi tallentaa tämä tilanne jäi ottaa hyvin hämärässä huoneessa kuva tietokoneen kameralla. Laatu on mitä on, mutta tuitui siinä ne nukkuvat vierekkäin :') Nana ei yleensä halua nukkua vieraiden koirien vieressä, vaan murahtaa/lähtee pois kun sen viereen tullaan. Siksi tämä kuva on erityisen tärkeä minulle.