Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin

Eilen sain oikein todella erinomaisen idean lähteä treeneihin molempien koirien kanssa. Voin kertoa, että se EI ollut hyvä idea. Timo osasi tietysti hienosti odottaa kun treenasin Nanan kanssa, mutta Nana alkoi kiljua hädissään sillä sekunnilla kun hylkäsin sen, joten Timon osallistuminen treeneihin jäi aika vähäiseksi. Onneksi Tiia oli mukana ja viihdytti Nanaa sen aikaa että Timo sai tehtyä bravuuriliikkeensä: luoksetulon. Timo tuli täysillä luokse, ja löysi lopulta jopa tiensä sivullekin. Treenien loputtua menimme koirapuistoon missä oli mitä suloisin 5kk bernivauva.

Nanan käytökseen treeneissä olen ihan tyytyväinen, se ei osallistunut muiden ärinöihin ja oli rasittava vain nuohotessaan kenttää namien varalta. Jos Nana vain osaisi jäädä odottamaan vuoroaan, voisin jatkossakin ottaa molemmat koirat treeneihin mukaan. Kun olen kolmistaan Timon ja Nanan kanssa lenkillä ja päätän mennä kentälle treenaamaan, luonnistuu vuoron odottaminen Nanalta hienosti. Siksi luotan siihen, että joskus vielä saan sen tuollakin odottamaan vuoroaan rauhassa.

Bongaa kuvasta valkkarin nenä

Mietin jo aamulla, että treenien jälkeen olisi helppoa mennä käymään koirien kanssa Vartiokylässä. Siellä asuvat Oskun ja Eetun omistajat, joista yksi on kaverini Aurora. Melkein heti kun tulimme ulos bussista ja pikkupojat (eli Osku ja Eetu) huomasivat Ison Pahan Timon, alkoi järkyttävä molemminpuoleinen huuto. Nana oli ainoa joka ei osallistunut, se veti päänkin läpi pannasta ja olisi mielummin poistunut paikalta. Pikkupojat olivat ihan kauhuissaan Timosta, ja Timo taas ei voinut käsittää miksi se ei saanut alkaa leikkiä. Aloimme kävellä, mutta kukaan kolmesta pojasta ei lopettanut haukkumista.

Jotenkin intuitiolla nappasin Oskun ja Eetun hihnat käteeni, annoin niiden mennä pitkällä hihnalla ja otin Timon sivulle lyhyelle hihnalle. En komentanut yhtäkään koiraa, kävelin vain eteenpäin. Meni valehtelematta kymmenen sekuntia, ja kaikki neljä koiraa tallustivat rauhallisina eteenpäin. En vieläkään ihan tiedä mitä tapahtui ja miksi koirat rauhoittuivat niin nopeasti, mutta loppulenkki sujui hienosti. Osku (joka yleensä räksyttää muita koiria) ei sanonut juuri mitään ohikulkijoille, lauman voima on ihmeellinen.

Loppulenkistä Auroran äitikin tuli vielä ihastelemaan tätä ihmettä, ja sovimme että käymme toistekin yhteislenkillä. Hän oli todella ylpeä koiristaan, ja ihan syystäkin. Onhan nyt pikkuisten cottonien ehkä syytäkin vähän varoa valtavaa berniä. Mutta oli kyllä hienoa miten Osku ja Eetu rohkaistuivat kävelemään rauhassa isojen koirien kanssa, ja olen varma että niille tekee hyvää olla muiden koirien seurassa. Iltalenkkimme tapahtui sen verran pimeällä, että kuvia ei valitettavasti ole. Tänään olemme menossa vielä Milon ja Marin kanssa lenkille, joten uutta postausta on luvassa ehkä jo illalla.

Haluan vielä kiittää kaikki lukijoita (ihan uskomatonta että teitä on jo 36 <3) ja anonyymejä kaikista kommenteista. Ilman teitä en todellakaan jaksaisi tätä blogia kirjoittaa. Kiitos että teette bloggaamisesta bloggaamisen arvoista!