Koiran menettäminen sattuu. Ensimmäisen oman koiran menettäminen sattui ja sattuu minuun enemmän, kuin mikään ikinä ennen. Nana lopetettiin 3.5. 2018 tasan viikko sitten, enkä ole vielä juuri päässyt shokkia pidemmälle surun "käsittelyssä". Topi Linjama kirjoittaa
Lapselliset miehet -blogissa (ent. http://lapsellisetmiehet.blogspot.fi, nyk. https://lapsenmaailma.fi/kategoria/blogit/lapselliset-miehet/) osuvasti surusta.
"Jokin aika sitten juttelin surututkija Mari Pulkkisen kanssa. Hän hylkäsi suoralta kädeltä väittämän "oikeasta suremisen tavasta". Ei ole mitään surun vaiheita, ei ole oikeita tai vääriä tunteita, ei ole tiettyä suremisen kaavaa, ei ole surutyötä, joka hoidetaan alta pois ja jonka jälkeen elämä jatkuu niin kuin ennenkin.Surusta jää aina jälki, surun kokemus muuttaa ihmistä aina jollain tavalla. Elämä saa uusia merkityksiä, asiat asettuvat uuteen valaistukseen."
Mä en ole vielä valmis lopettamaan suremista, lähinnä koska en ole vielä aloittanut. Kiitos kaikille eri tavoin osaa ottaneille, kiitos, että minun ei ole tarvinnut olla yksin, vaikka Nana pääsi pois.
Elämä onneksi jatkuu, walesinspringerspanieli Charlie - Tsaari on asunut meillä helmikuun lopusta, ja asuu ainakin elokuun loppuun. Lisäksi kultainennoutaja Namu - Misty on ilahduttanut läsnäolollaan, kuten myös wss Hertta. Päivä kerrallaan eteenpäin.
