Mä en tahdo enää juosta, ja vilkuilla taakseni

Kupla, kolmevuotias labradorinnoutajauros, oli meillä hoidossa toukokuun ensimmäisen viikonlopun. Perjantaina koiran saapuessa, se oli lievästi sanottuna innokas. Kupla ryntäili ympäri taloa, eikä ulkona millään meinannut uskoa, että Nana ei aio leikkiä sen kanssa (eikä itse asiassa mitään muutakaan, mitä koitin kertoa sille). Niinpä kävimme lauantaina heti ensimmäiseksi kolmen ja puolen tunnin vaelluksella vesisateessa, ja sen jälkeen Kupla käyttäytyikin hienosti. Se antoi Nanan olla, keskittyi sisätiloissa nukkumiseen, ja kulki lenkeillä vetämättä. Sunnuntaina Kupla oli edelleen rento ja rauhallinen, ja sain otettua koirista mielestäni onnistuneita kuvia aamulenkillä.

Nana täytti vappuna yhdeksän vuotta, ja olen saanut huomata ettei ikä tule yksin. Tuttu eläinlääkäri määräsi Nanalle Rimadyl-kipulääkekuurin takajalkojen nivelrikon oireilun takia. Onneksi määräsi, Nana on kuin uusi (tai nuori) koira - iloinen ja leikkisä. Sillä on lisäksi uusi, kirkas katse silmissään. Alla olevassa kuvassa, joka on otettu ennen kipulääkekuuria) ihan selvästi näkee, että koiralla ei ole hyvä olla. Nana on lisäksi hengittänyt kummallisesti, mutta sydämestä ei kuuntelemalla löytynyt mitään. Niinpä varasin sille ajan röntgeniin, kenties sieltä löytyy jotain. On vaikeaa katsoa vierestä rakkaan ystävän vanhenemista tietäen, että on itse vastuussa sen päättämisestä, milloin koiran elämä ei ole enää elämisen arvoista. Nyt eletään päivä kerrallaan ja koiraa kuunnellen.