Protulta kotiuduttu

Ei ole sanoja tälle fiilikselle. Ihan uskomaton fiilis, oli täydellinen viikko. Monet uudet ystävät, kauniit hetket hämärässä metsässä, mielenkiintoiset keskustelut, tyynen järven hiljaisuus ja se sanoinkuvaamaton rauhan ja harmonian tunne tekivät minut todella onnelliseksi, ainakin viikon ajaksi. En tiedä onko kyse jostain syvemmästä muutoksesta, kenties. Se ei kuitenkaan ole oleellista, vaan koiravalokuvaus! ;) Tietenkin heti kotiuduttuani marssin koirien kanssa puistoon ja otin muutaman kivan kuvan.

Yleensä julkaisen täällä blogissa vain kuvia kauniisti paikallaan nököttävistä koirista, mutta kyllähän ne siellä puistossa muutakin tekevät. Tänäänkin Dino käytti 9/10 puistossa vietetystä ajasta toisella puolella olevalle rotikkaurokselle rähjäämiseen. Lisäksi se ehti vähän juosta Nanan kanssa ja tietysti poseerata ylväänä. 

Haluaisin kirjoittaa protuleiristäni vaikka kuinka paljon, mutta en jotenkin pysty. Ensinnäkin olen tietysti todella väsynyt intensiivisen viikon jälkeen, mutta muutenkin se tuntuu jotenkin vaikealta. Yhden yksittäisen faktan (joka ehkä kuvaa leirin tunnelmaa tai sitten ei) haluan kuitenkin jakaa. Olen sellainen ihminen, että leiriolosuhteissa tarvitsen joka päivä ainakin lyhyen hetken omaa aikaa: yleensä käytän sen lukittautumalla johonkin huoneeseen ja kuuntelemalla täysillä sankariheviä. Tuolla leirillä minulle ei kuitenkaan kertaakaan tullut kaipuuta Turisaksen pariin, vaan nautin olostani koko ajan. Todella kornia, mutta tuntui kuin olisimme olleet yhtä suurta perhettä.

Viime kesänä eräs rakkaimmista ystävistäni kävi protulla, ja on siitä asti systemaattisesti käännyttänyt minua jotta suostuisin menemään protulle. Nauroin hänelle, totesin pärjääväni vallan hyvin ilman jotain hämärää kulttilahkolaisten leiriä. Hän kertoi etten voi ymmärtää protun hienoutta kun en ole käynyt leiriä, ja tämä ärsytti minua. Jos se leiri on niin hieno, niin miksi hitossa ei sitten voi kertoa MIKÄ siinä on niin hienoa?! Mutta niin vain asenne voi muuttua, ja nyt toteankin, että menkää kaikki protulle. Niin kauan kun ette ole käyneet kyseistä leiriä, ette voi tietää kuinka paljon annettavaa sillä voikaan olla.

Äitini oli mukana koirapuistolla, kiitos kuvista joissa esiinnyn kuuluu siis hänelle. Ainiin ja vielä jotta tässä postauksessa ei varmasti ole vähänkään edes etäisesti järkevää muistuttavaa rakennetta, haluan todeta että olin itse seniorileirillä; ripari-iättömyys (on se sana!) ei ole mikään syy olla menemättä protulle.

Blogin kannalta   ikävä uutinen tiedoksi kaikille: olen huomenna lähdössä Kylmälään hoitohevoseni luokse asumaan vähäksi aikaa. Lauantaina kuitenkin kotiudun, ja silloin onkin ihan toisenlaisista koirista kuvia, stay tuned.