lauantai 12. lokakuuta 2019

Ottaisitko mut jos sä tuntisit myöskin kaiken sen, mitä kertonut en

Merri ei sitten ollutkaan ihan sitä, mitä oli niin sanotusti luvattu. Sen edelliset omistajat olivat syystä tai toisesta keksineet tarinan, jolla ei ollut mitään tekemistä Merrin historian kanssa. Muutaman mutkan ja ilmiömäisten googletustaitojeni ja erään avuliaan romanialaisnaisen ansiosta sain tietää, että koirani onkin tarhakoira suoraan Romaniasta. Tässä on linkki sen tietoihin: https://kulkurit.fi/danut-aseman-pennut/


Merri (ent. Danut/Roy) on pelastettu emänsä ja sisarustensa kanssa rautatieasemalta talvella, kun pennut olivat vasta kahdeksan viikon ikäisiä. Merri on elänyt sittemmin tarhalla, josta se tuotiin huhtikuussa uuteen kotiinsa. Siellä Merriä ei haluttu pitää, ja siitä laitettiin ilmoitus tori.fi-sivulle.


Kävin katsomassa koiraa muutaman kerran, ja päätin, että haluan pitää sen. Myös aiempi koirani Nana tuli minulle Apulan kautta, eikä sen suhteen ollut mitään ongelmaa. Kun Merri sitten tuli kotiin, rupesin tutkimaan turvasiru.fi -palvelua, jossa minut oli merkitty koiran omistajaksi. Huomasin, että koiralle passin myöntäneen ihmisen nimi oli erikoinen, ja ryhdyin googlettamaan. Päädyin laittamaan viestiä tuntemattomalle rescue-koirien kanssa työskentelevälle ihmiselle Romaniaan, joka katsoi ystävällisesti minulle paikallisesta Koiranetisä koiran tiedot. Sieltä sitten selvisi, että tämä koira on kuin onkin Romaniasta, ja tuotu sieltä vasta huhtikuussa 2019 Suomeen.



Merrin sisarukset ja emä on tuotu jo aiemmin Suomeen, ja yksi niistä asuu jopa ihan lähistöllä. Merri on nyt ollut puoli vuotta Suomessa, joten siltä oli mahdollista testata uudestaan sydänmato ja leishmania verikokeella, kumpaakaan ei onneksi löytynyt. Kyseessä on siis ihan terve ja hyvinvoiva koira, mutta kuitenkin tarhakoira. En olisi ikinä ottanut itselleni ulkomaalaista rescue-koiraa, olen aina ollut sillä kannalla, että Suomestakin löytyy kodittomia koiria. Olen samaa mieltä edelleen.



En kuitenkaan missään nimessä antaisi Merriä enää tässä vaiheessa pois, sehän on minun koirani. Merri pelkää miehiä todella paljon, mikä on rescueyhdistyksen edustajan mukaan tyypillistä tarhakoirille. Merri on mielestäni lähes koko elämänsä tarhakoirana eläneeksi varsin hyvätapainen. Se ei vedä hihnassa, ei tuhoa paikkoja yksin jäädessään tai hauku/vingu, on täysin sisäsiisti ja muutenkin on varsin vastaanottavainen koulutukselle. Vieraita ihmisiä ja koiria Merri pelkää edelleen, mutta olemme käyneet koirakoulussa ja asiaa työstetään. Etenemistä on onneksi jo havaittavissa, se motivoi jatkamaan. Sellainen ylläri täältä tällä kertaa, minun pieni rakas koirani <3


perjantai 23. elokuuta 2019

Tervetuloa kotiin, Merri



Niinhän siinä sitten kävi, että ei ikinä enää uutta koiraa -mantra vaihtui ei ikinä enää elämää ilman koiraa -hokemaan. Ja niin löysi tiensä kotiin Merri (ent. Roy). Merri on syntynyt joulupäivänä 2017, eli on puolitoistavuotias. Se on kastroitu uroskoira, jolla on jokseenkin synkkä historia. Se on viettänyt elämänsä viisi ensimmäistä kuukautta huonossa kodissa, josta eläinsuojelu otti sen huostaan. Vuoden päivät se ehti asua hyvässä kodissa, josta se sitten muutti elokuun alussa minun luokseni. 



Muutin kesän alussa omilleni, ja Nanan kuolemasta tuli toukokuussa vuosi. Aika alkoi tuntua oikealta uuden koiran ottamiselle. Toki Tsaari-walesinspringerspanieli oli asunut meillä, mutta se ei kuitenkaan ollut ikinä oma koirani, vaan hoitokoira, joka palasikin omaan kotiinsa. Sillä on niin paha eroahdistus, etten halunnut edes kokeilla, mitä kävisi, jos sen yrittäisi saada viihtymään kerrostalossa kouluni ja töiden takia jonkin verran yksinoloa sisältävässä elämässä. Tähän virkaan valikoitui Merri.


Menin katsomaan Merriä heinäkuun puolessa välissä. Tapasimme aluksi pihalla, missä se hetken minua haisteltuaan alkoi haukkua minulle. Kävimme pienellä kävelyllä, ja menimme siitä omistajille sisään. Siellä pyysin herkkuja, joita syötettyäni koiralle se kiipesi syliini ja katsoi minua syvälle silmiin. Ei kuulemma ollut aralle koiralle tyypillistä käytöstä ja olin aivan myyty, minun oli saatava Merri kotiin. Kävin vielä toisenkin kerran moikkaamassa sitä, ja edelliset omistajat pystyivät onneksi pitämään Merriä siihen asti, että muutin Malminkartanoon kämppään, johon sain ottaa koiran. Nyt asumme kämppikseni ja Merrin kanssa kolmiossa hyvien kulkuyhteyksien ja lenkkimaastojen äärellä.


En ole vielä ottanut kameralla kuvia, mutta sekin päivä lienee edessä. Olemme jo ehtineet käydä Jyväskylässä moikkaamassa mummoani ja huomenna lähdemme kaverini mökille. Merri on todella arka, ja sillä on haasteita vieraiden ihmisten ja varsinkin koirien kohtaamisessa, mutta olemme menossa tapaamaan kouluttajaa asian tiimoilta. Olen varma, että Merristä tulee vielä varsin hyväkäytöksinen otus.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Uuden koiran kaipuu

Nanan sureminen on alkanut muistuttaa enemmän kaipausta, kuin surua. Olen myös alkanut tosissani ajatella, että haluan toisen koiran. En vielä tiedä, millaisen tai milloin, mutta se ei estä minua roikkumassa vapaa-aikaani milloin englanninspringerspanieleita kasvattavien ihmisten kotisivuilla, milloin Apulassa. Olen asunut kesäkuun alusta Hermannissa omillani persoonallisessa yksiössä, jonka vakituinen asukas valitettavasti palaa kotiinsa elokuussa. Heinäkuun viimeisellä viikolla on  siis edessä muutto. Sinänsä sääli, koska olen viihtynyt täällä. Ohessa kuva yksiöni ikkunasta. Kävin äsken ottamassa kamerallakin kuvia lähiympäristöstä, mutta en saa valitettavasti niitä siirrettyä koneelle.



Että jos jollain on minulle koira, niin saa ehdottaa! ;) Olen lievittänyt koirakuumettani lenkittämällä naapurissa asuvaa Kalle-englanninspringerspanielia, se on aivan valloittava tapaus. <3



maanantai 6. toukokuuta 2019

You better never let it go


Melkein vuoden tauon jälkeen on hyvä palata blogin pariin. Olen päivittänyt tätä niin kauan, että tuntuu tärkeältä edelleen jatkaa tämän kirjoittamista. Nanan kuolemasta tuli pari päivää sitten, 3.5., yksi vuosi. Lisäksi 1.5. olisi ollut Nanan 13. syntymäpäivä. Vasta tässä vaiheessa, vuosi Nanan kuoleman jälkeen minusta tuntuu, että olen valmis harkitsemaan uutta koiraa. Tällä hetkellä parhaalta idealta tuntuu englanninspringerspanielin pentu, nimikin on jo valmiina. Itseni tuntien suunnitelmani saattavat vielä muuttua, eikä pennun ottaminen ole juuri nyt ajankohtaista. Ehkä tänä vuonna kuitenkin?


Charlie-Tsaari ei tule olemaan minun oma koirani, se on ollut valitettavasti koko ajan jollain tasolla tiedossa. Toivoisin, että isäni haluaisi pitää sen, jotta voisin nähdä koiran aina käydessäi kotona. Näin ei taida kuitenkaan käydä, vaan koira saa palata kotiinsa. Olen kesän oman alan (sosiaali-) töissä, ja muutan siksi aikaa kämppään, johon ei saa ottaa koiria. Syksyn suunnitelmat ovat auki, mutta joka tapauksessa suunnitelmissa on ennemmin tai myöhemmin luonnollisesti muuttaa omaan kotiin. Sellaiseen taas Tsaari ei istu, koska sillä on eroahdistustausta. En halua aiheuttaa itselleni enkä koiralle tilannetta, jossa kaikki osapuolet häviävät. Ainakin kesäksi Tsaari menee kotiinsa, ja jos syksyllä palaan vielä asumaan vanhemmilleni, koira palaa vielä joksikin aikaa takaisin meille.


Ilman eroahdistusta voisin kuvitella pitäväni Tsaaria niin kauan, kun sen omistajat haluavat minun sitä pitävän. Tiedän kuitenkin, että jos ottaisin Tsaarin asumaan kahdestaan kanssani miettisin aina, miten se pärjää, onko se tehnyt tuhojaan/pissannut lattialle/huutanut koko poissaoloaikani. Stressaaminen taas voisi osaltaan aiheuttaa tällaista toimintaa ja niin edelleen. Muilta osin kyseessä on täydellinen koira, ja sen eroahdistuskin on omituista laatua - sillä ei ole koskaan ollut ongelmaa yksinolon kanssa. Ensin se oli toki yksin vain Nanan kanssa, mutta Nanan kuoltuakaan sillä ei onneksi ole ollut ongelmaa. Uskoisin, että syy on siinä, ettei se joudu juuri olemaan yksin säveltäjäisäni työskennellessä kotoa käsin.


Tällaisia mietteitä tällä kertaa. En ole ottanut kameralla kuvia yhtä kertaa lukuunottamatta aikoihin, olen kyllä pohtinut asiaa. Kenties innostunut kuvaamaan tässä vielä, tai sitten en. En tee mitään väitteitä blogin jatkosta, koska en rehellisesti tiedä, milloin tulen kirjoittamaan.

Ikävä Nanaa kohtaan tulee tuskin koskaan loppumaan, mutta se on onneksi muuttanut muotoaan kaipaukseksi. Ja kuten rakas mummoni soittaessaan sanoi, niin kauan kun me muistamme Nanaa, se ei ole poissa.


Toinenkin menetys on sattunut tälle blogitauolle, kaksi kuukautta sitten 8.3. menetimme pikkuketun aka Sofin. Se oli hieno koira, josta jäi paljon rakkaita muistoja.


perjantai 13. heinäkuuta 2018

I think that I belong here


Tsaari oli seurana, kun hoidin viikon verran kaverini leonberginkoira Kyöstiä ja kultainennoutaja Namua. Joukon jatkona ja neljäntenä elukkana oli vielä perheeseen vastikään muuttanut Kelmi-kissa, joten meininkiä riitti. Hyödynsin aktiivisesti tarjolla ollutta autoetua; kävimme koirien kanssa talomuseo Glimsin tiluksilla katsomassa lampaita ja kanoja (Kyösti oli innokkain), Nuuksiossa uimassa (kaikki kolme olivat innokkaita) ja yhteislenkeillä aiemmissa kuvissa esiintyneiden Naava-beauceronin, Kössi-, ja Harri-labradorinnoutajien kanssa. Vaikka viikko oli antoisa, en usko, että ihan heti haluaisin kolmea koiraa itselleni.




Olen onnellinen, että juuri Tsaari toimittaa spanielinvirkaa meillä kotona. Elämä ilman Nanaa on alkujärkytyksen jälkeen alkanut sittenkin oletetusti tuntua elämisen arvoiselta. Ilman koiraa oleminen ei kuitenkaan kutsu minua lainkaan, vaikka koiratta eläminen olisi tietysti helpompaa. Tsaarin oikeat omistajat ja vanhempani onneksi hoitavat mielellään koiraa, joten pääsen toisinaan toteuttamaan itseäni myös ilman spanieliseuraa.


sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Someone I'll always laugh with


Kellon soidessa puoli kahdeksalta loma-aamuna en ollut ihan varma, miksi harrastan koiria, enkä esimerkiksi postimerkkien keräilyä. Tätä yhteislenkkiä Karon kanssa (https://www.instagram.com/karopajari/) on kuitenkin suunniteltu jo Naava-beauceronin kotiutumisesta asti, joten ei auttanut kuin vääntäytyä niin sanotusti ylös, ulos ja lenkille. Tsaari ei meinannut uskoa minun olevan tosissani aamulenkin ajankohdan kanssa, vaan innostui kuitenkin viimeistään Karon tavatessaan lenkkeilystä.



Tekstasin eilen illalla kaverini kanssa ja kerroin pitäneeni vapaapäivän ihmisistä. Introvertti puoleni latautuu, kun saan olla vain itseni kanssa, nautin yksinolosta. Vähintään yhtä paljon nautin kuitenkin samanhenkisestä seurasta, ja sellaista oli tänään tarjolla. Kuvissa esiintyvät vauva (en mä tiedä kuinka vanha, ei kovinkaan) beauceron Naava ja labradorinnoutaja Harri omistajiensa Karon kanssa, sekä walesinspringerspanieli Tsaari. Naava ja Tsaari yllättivät taluttajansa leikkimällä oikein kunnolla, hienoja koiria meillä :)




Kävin toukokuussa valokuvauskävelyllä Nani Härkösen (https://naniannette.fi) kanssa, ja innostuin jälleen valokuvaamisesta. Tänään on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun julkaisen muita, kuin kännykkäkuvia. Kameraan tarttuminen on tuntunut raskaalta ja turhalta Nanan kuoleman jälkeen. Onneksi elämä jatkuu. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!


keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

But I can show you a better time


Tänne kuuluu parempaa. Nanan kuolemasta on kulunut reilu kuukausi, sen muistotilaisuus on pidetty perheen ja läheisimpien kanssa. En ole vielä valmis ottamaan uutta koiraa, enkä varsinkaan asumaan ilman koiraa. Tsaari-walesinspringerspanieli, Namu-kultainennoutaja, Kyösti-leonberginkoira, Sisu-bordeauxindoggi, Elda-husky ja Minttu-shetlanninlammaskoira ovat toimineet erinomaisina korvikkeina. Voin vakuuttaa, että minulle tulee uusi oma koira välittömästi, kun olen siihen valmis.




Kävimme perheen kanssa viikon reissulla Italiassa, Vico Canneton kylässä. Tsaari meni viikoksi omaan kotiinsa, onneksi meillä on mutkattomat välit sen omistajien kanssa (vaikka he kutsuvatkin koiraa Charlieksi ja minä Tsaariksi). Viikko meni äkkiä, Italia kohteli meitä hyvin. Majoituimme äitini kollegalta vuokrattuun kolmikerroksiseen kivitaloon Casa Vicoon, jonka kattoterassin näkymää olisi voinut tuijottaa viikon. Söimme ja joimme perusteellisesti joka päivä, teimme upouudella vuokra-autolla ekskursioita kaupunkeihin ja pääsimme uimaan paitsi Välimereen, myös Casa Vicon läheltä löytyneeseen vuoristopuroon.






Kotiinpaluu tuntui taivaalliselta, koska kotimatkaan tuli pieni mutka. Meidän oli tarkoitus lentää  maanantaina Linatesta Frankfurtiin, ja sieltä Helsinkiin. Lentomme lähti kuitenkin niin myöhässä Linatesta, että jouduimme jäämään yhdeksi ylimääräiseksi yöksi Frankfurtiin. Lentoyhtiön maksama viiden tähden hotelli huippuaamiaisineen sulatti allekirjoittaneen sydämen, päivä Frankfurtissa sujui hauskasti. (Veljeni, jolta meni maanantain työpäivä sivu suun, ei ehkä pitänyt ekstrapäivää ihan niin hauskana).


Joka tapauksessa Italian reissu oli hauska, olen kiitollinen, että kaikki sujui ilman suurempia ongelmia. Kesälomani on täysin tapojeni vastaisesti hyvin rento. Minua odottaa yksi viiden opintopisteen kiinnostava kurssi ympäristövastuullisuudesta, reissu Tikkakoskelle mummon luo,  yksi partioleiri (https://www.kliffa2018.fi/kliffa/), ja Dresdenissä vaihdossa olevan kaverin moikkaaminen. Parille mökille on kutsu auki, ja olen pyytänyt auton lainaan päästäkseni moikkaamaan kauempana asuvia ystäviäni. Aikatauluttomuudellekin on onneksi tilaa kalenterissani. 

Vapaita päiviä tuli kymmenen viikon työharjoittelun aikana jo hieman ikävä - nyt saan onneksi nauttia niistä ennen kuin syksyn pimeys, ja koulun jatkuminen, vääjäämättä saapuvat luokseni. Loppukevennyksenä vielä Lontoossa majailevalta kaveriltani tullut hauska kuva, sopii hyvin elämänohjeeksi esimerkiksi partiotoimintaan. :)