perjantai 13. joulukuuta 2013

You showed me your smile


Voi, nyt on ehkä hyvä aika kirjoittaa jotain Wäiskistä. Kyseessä on 12-vuotias puoliveriruuna, jonka olen tuntenut vuoden verran. Tuntuu uskomattomalta, että siitä on tosiaan vasta vuosi kun tapasin Wäiskin ensimmäistä kertaa. Olen tutustunut siihen niin hyvin, että kuvittelen tunteneeni Wäiskin jo kauemman aikaa. Ehkä voisin aloittaa melkein tasan vuosi sitten kirjoittamallani päiväkirjamerkinnällä. Tällöin Wäiski majaili Tampajan tallilla, jonne oli lähimmältä edes jokseenkin järkevästi kulkevalta bussilta kuuden kilometrin matka. Olin tavannut Wäiskin tätä ennen pari kertaa, mutta vain siten että se oli karsinassa, joten pidän tuota päivää "vuosipäivänämme".
15.12.12

Wäiski. On. Paras. 6km on pikkujuttu kun miettii vaikka Helsingin ja Lappeenrannan väliä. Eka talutin sitä maneesissa, sit juoksutin ulkokentällä. Älä mee hevosen edelle, käännä aina pois itestäs. Ruokaa liikuttamisen jälkeen aina, loimet päälle. Raidallinen riimu. Ja viikonloppuisin mennään maastoon. Oho musta tuli heppatyttö. Oon oikeesti jonkun pv:n hoitaja, jännää.


Tuosta päivästä eteenpäin kävin Tampajalla tapaamassa Wäiskiä. Se on hieno yksityistalli, ja muistan kuinka ylpeä olin kun sain taluttaa komeaa hevosta tarhasta karsinaan. Tunsin jotenkin itseni ihan hevosenomistajaksi. Minulla ei ollut silloin vielä vakuutusta, joten kävin vain taluttamassa Wäiskiä maastossa. Se oli kuitenkin varmasti hyvä juttu, oli ihanaa saada tutustua Wäiskiin ihan rauhassa ennen kuin hyppäsin sen selkään. Tuossa noilta ajoilta yksi fb-kuva:
19.12.12
Voi Wäiski <3 Oli tosi hauskaa tallilla sen kanssa, toi on sellasta hevosen kanssa hengailua mitä mä tarviin nyt just. Koulua oli vaan kaksi tuntia, sit suoraan tallille. Pään rapsuttelu+harjaus jees, suitset ei. Yritti jyrätä ja kyttäs aika paljon maastossa, mut oli söpö. Tökki oven auki kun harjasin sitä, laitoin liinaan. Loimi on snadisti knafti. Odotin tunnin bussia. Reetan kanssa iltalenkki ft. viisi koiraa ja sit illalla vielä How I Met Your Mother. Nyt taas iskee se, et ei tän tarvii olla tän kummempaa.
Tammikuussa Wäiski muutti takaisin kotiin, joten rupesin käymään siellä. Oli tavallaan onni, että Wäiski oli ensin Tampajalla, jonne kulkeminen oli todella hankalaa. Wäiskin kotitallikaan ei ole mitenkään kovin helpossa paikassa eikä hyvien kulkuyhteyksien äärellä, mutta kyllä sinne helpompaa on mennä. Sain aina väliltä jonkun matkaa kyydin joltain, rupesin käymään tallilla aika usein. 14.1.13 sain ensimmäisen kerran ratsastaa Wäiskillä, muistan sen tunteen yhä kuin eilisen päivän. Oli todella kylmä, kirkas ja kaunis ilta. Kävimme samalla tallilla asustavan Shannon-ponin omistajan kanssa maastossa. Ravasimme lumihangessa, Wäiski kauhoi sellaisella tahdilla että meinasin tippua. Se oli myös ensimmäinen kerta kun sain mennä maastossa ensimmäisenä, ja jäi todella mieleen.
Alkuvuodesta Wäiskistä tuli todella nopeasti hyvin tärkeä minulle, en ollut sitä ennen oikeastaan
 ikinä tykästynyt yhteenkään tiettyyn hevoseen. Olin tietysti pitänyt hevosista ylipäätään ja  muutamasta yksilöstä enemmän kuin toisista, mutta en yhdestäkään niin paljon kuin Wäiskistä. Aika usein kun kävin tallilla, Wäiskillä ratsastivat myös sen silloisen omistajan tyttö Nea ja hänen kaverinsa Noora. Kuvasin heitä melko paljon. 
Koko kevään kävin melko säännöllisesti tallilla, välillä minulla oli koiriakin mukana. Varsinkin Dino, vaikka se aluksi pelkäsikin Wäiskiä aika paljon. Kävin välillä maastossa ratsastamassa jos sain seuraa, välillä talutin Wäiskiä, toisinaan ratsastin tarhassa. Joka kerta harjasin Wäiskiä todella paljon ja se oli asia josta pidin eniten. Kevättalvella maastoilimme aika paljon, aina ilman satulaa, ohjat pitkinä ja ilman ongelmia. 

Paitsi jonkun kerran muistan kevättalvella olleen horror-maaston, tipuin Wäiskiltä saman lenkin aikana kahdesti ja jouduin lopulta taluttamaan sen kotiin. Minulle ei kuitenkaan käynyt kuinkaan enkä alkanut pelätä Wäiskiä. Sain muuten kerran jopa raahattua äidin mukaan tallille ja aloin pohtia Wäiskin ostamista itselleni. Vanhempani kuitenkin kielsivät tämän ehdottomasti, vaikka äiti Wäiskistä, sen tallista ja silloisesta omistajasta Miasta kovasti pitikin. Nana oli aina joskus mukana tallilla, mutta en uskaltanut ratsastaa niin, että Nana olisi juossut vapaana. 

Jossain vaiheessa keväällä -13, olisikohan ollut huhti-toukokuussa, menin ihan normaalisti ratsastamaan Wäiskillä isoon tarhaan. Laitoin sille vain riimun päähän ja siihen narun kiinni molemmin puolin ja hyppäsin selkään. Wäiski oli ollut aika kauan liikuttamatta silloin, eli virtaa riitti ja se heittikin minut kai neljä kertaa alas selästään. Kertaakaan minua ei varsinaisesti sattunut eikä Wäiski päässyt edes irti, mutta jotenkin menetin luottamukseni Wäiskiin ja aloin pelätä sitä. 

Tämän jälkeen alkoivat hankalat maastot, Wäiski alkoi tehdä stoppeja ihmeellisissä paikoissa, en saanut sitä liikkeelle ja kerran se heitti minut niin pahasti alas selästä että se pääsi irti ja juoksi kotiin. Näin jälkikäteen olen ajatellut sen johtuneen lähinnä omasta epävarmuudestani ja Wäiskin epäsäännöllisestä liikutuksesta. Jossain vaiheessa kevättä lopetin kokonaan Wäiskillä ratsastamisen, kävin vain aina välillä taluttamassa sitä maastossa ja harjailemassa. 

Onneksi lopulta alkoi kesä, ja pääsin Mialle asumaan muutamiksi viikoiksi. 


Blogini pitkäaikaisemmat lukijat ehkä muistavat kesäiset fiilistelypostaukseni maaseudun rauhasta (linkki, linkki). Tein paljon (talli)töitä, nautin hevosten ja koirien seurasta sekä kesästä.


Silloin sain ratsastaa Wäiskillä, ja löysin takaisin sen saman luottamuksen mikä minulla oli Wäiskiin tämän vuoden alussa. Oli ihan uskomattoman hieno tunne käydä kolmistaan Nanan ja Wäiskin kanssa pitkillä, rauhallisilla kävelyillä aikaisin aamulla kaikkien muiden nukkuessa. Jonkun kerran ratsastin ilman kypärääkin kun en huomannut sen puuttuvan. Niin rauhallinen ja turvallinen olo minulla oli Wäiskin kanssa <3

Elokuussa kerran otin parhaan kaverini Elinan mukaan ja hän sai ratsastaa Wäiskillä maastossa.
Alkusyksystä Wäiskillä alkoi lähinnä ratsastaa kesällä Mialla samaan aikaan minun kanssani "lomaillut" Milja, joka päätyikin ostamaan Wäiskin lokakuussa. Tavallaan minun suhteeni Wäiskiin olisi voinut pysyä ennallaan, mutta kun se sai oman omistajan jolla oletin olevan aikaa ja halua puuhailla hevosensa kanssa, jäivät tallikäyntini vähemmälle. Viime jaksossa olin kuitenkin varannut itselleni keskiviikon tallipäiväksi, otin siihen vain yhden tunnin koulua heti ensimmäiseksi aamulla että ehtisin vielä tallille. Valitettavasti Milja oli ehtinyt sopia itselleen jo keskiviikolle ratsastustunnin Wäiskin kanssa, joten aloin etsiä toista maastoilukaveria.

Onneksi sellainen löytyikin, nimittäin Cina. Se asuu Sandbackenilla, joka on melko lähellä Wäiskin tallia. Kävin muutaman kerran Cinalla ratsastettuani moikkaamassa Wäiskiä, mutta en ratsastanut sillä. Sille nimittäin tuli valitettavasti jalkavaivoja jokin aika sitten, eikä sillä siis ole voinut ratsastaa pitkään aikaan. Siitä pääsemmekin siihen, miksi olen tämän postauksen tehnyt. Wäiski on lähdössä sunnuntaina Viroon toukokuuhun asti lomailemaan ja toipumaan. Vaikka se ei ole ikuisiksi ajoissa lähdössä, minulla on nyt jo ikävä sitä. Onneksi huoneeni seinää koristaa ihana Wäiskistä tehty piirrustus, jota voin aina ikävän tullessa katsella. 

Wäiski on todella hieno hevonen, joka on opettanut minulle paljon ystävyydestä, periksiantamattomuuden tärkeydestä, luottamuksesta ja hevosten kanssa toimimisesta.